Aitoturkisten ja keinoturkisten ympäristövaikutukset puhuttavat jokaista, joka miettii talvitakin hankintaa tai vanhan turkin kohtaloa. Vastaus siihen, kumpi on ympäristölle parempi, ei ole niin yksinkertainen kuin keskustelusta voisi päätellä. Tästä artikkelista näet, mistä kummankin materiaalin ympäristökuorma syntyy, missä kohtaa elinkaarta ero kasvaa suurimmaksi ja miten oma valinta kannattaa tehdä.
Lyhyesti: materiaalia tärkeämpää on usein se, kuinka kauan vaate on käytössä ja mitä sille tapahtuu lopuksi.
Mistä aidon turkiksen ympäristökuorma syntyy
Tarhatun turkiksen, kuten minkin ja ketun, suurin ympäristövaikutus syntyy tarhalla. Eläimet syövät rehua, jonka valmistamiseen kuluu energiaa. Lanta tuottaa typpi- ja fosforipäästöjä, jotka voivat päätyä vesistöihin. Suomessa turkistarhaus on keskittynyt Pohjanmaalle, ja siellä vesiensuojelu on ollut tarhojen ympäristölupien keskeinen kysymys.
Ala korostaa, että minkkien ja kettujen rehu tehdään pääosin kala- ja teurastamoteollisuuden sivutuotteista, joita ei muuten hyödynnettäisi ruoaksi. Tämä on totta. Toisaalta kriitikot huomauttavat, että yhteen minkkiturkkiin tarvitaan kymmeniä nahkoja. Siksi kuorma kiloa kohden nousee suureksi.
Toinen kuormittava vaihe on muokkaus. Raakanahka on käsiteltävä, jotta se ei mätäne. Muokkauksessa käytetään suoloja, happoja ja rasvoja. Värjätyissä ja leikatuissa turkiksissa kemikaaleja kuluu enemmän. Luonnonvärinen hopeakettu ja värjätty, nyppäisty minkki ovat ympäristön kannalta eri asioita, vaikka kumpikin myydään ”aitona turkiksena”.
Lammasnahka, poroturkis ja hirvinahka ovat oma ryhmänsä. Ne ovat liha- ja poronhoidon sivutuotteita, eli eläintä ei kasvateta nahkaa varten. Näiden ympäristövaikutus jakautuu pääasiassa lihantuotannolle, ja Lapissa poronnahkojen käyttö on vanhaa kokonaishyödyntämistä.
Keinoturkiksen ympäristökuorma ja mikromuovit
Keinoturkis valmistetaan yleensä akryylistä, modakryylistä tai polyesteristä. Kaikki nämä valmistetaan raakaöljystä. Valmistuksen energiankulutus ja hiilijalanjälki kiloa kohden ovat useimmissa tutkimuksissa pienemmät kuin tarhatulla turkiksella, ja juuri tähän keinoturkisten ympäristöetu yleensä perustuu.
Ongelmat näkyvät käytössä ja käytön jälkeen. Synteettinen karva irtoaa pesussa ja hankautuessa mikromuovikuituina, jotka päätyvät jätevedenpuhdistamon läpi vesistöihin. Kaatopaikalla polyesteri säilyy satoja vuosia. Edullinen 80-150 € keinoturkistakki myös kuluu nopeasti: karva takkuuntuu ja kaljuuntuu hihansuista ja taskujen kohdalta usein jo 2-4 talven jälkeen.
Laatuerot ovat suuria. Kalliimmat modakryylisekoitteet kestävät selvästi pidempään, ja markkinoille on tullut osittain biopohjaisia vaihtoehtoja, kuten Ecopelin KOBA-keinoturkis. Materiaalien kestävyyseroja käydään tarkemmin läpi artikkelissa keinoturkisten materiaalit ja niiden kestävyys käytössä.
Ympäristövaikutukset elinkaaren eri vaiheissa
Ympäristövaikutukset kannattaa arvioida koko elinkaaren ajalta, ei pelkästään valmistuksen perusteella. Laskelma muuttuu nopeasti, kun mukaan otetaan käyttöikä.
Hyvin hoidettu minkki- tai kettuturkki voi olla käytössä 20-30 vuotta, ja turkisompelimo voi muokata sen uudeksi malliksi vielä sen jälkeen. Jos 5 000 € minkkiturkki kestää kolmekymmentä talvea, valmistuksen kuorma jakautuu hyvin pitkälle ajalle. Jos samaan aikaan ostetaan kahdeksan halpaa keinoturkista, kokonaisuus voi kääntyä keinoturkista vastaan.
Tämäkään ei päde aina. Turkki, joka roikkuu vaatekaapissa käyttämättömänä kaksikymmentä vuotta, ei hyödy pitkästä teoreettisesta käyttöiästään mitään. Laadukas keinoturkis, jota käytetään tiiviisti kymmenen vuotta ja pestään harvoin, voi olla erittäin perusteltu valinta.
Ammattilainen katsoo ensin, kuinka paljon vaatetta todella aiotaan käyttää. Vasta sen jälkeen kannattaa vertailla materiaaleja.
Myytti: aito turkis maatuu luonnossa itsestään
Käsittelemätön karvanahka maatuu, mutta muokattu turkis ei käyttäydy samoin. Muokkauksen tarkoitus on nimenomaan estää nahkaa hajoamasta. Kromilla tai voimakkaasti värjätty turkis voi säilyä maassa vuosikymmeniä. Väite ”luonnontuotteesta, joka palaa luontoon” pitää siis paikkansa vain osittain.
Myös vastakkainen myytti kannattaa purkaa. Keinoturkis ei ole automaattisesti ympäristöystävällinen vain siksi, ettei sen valmistamiseen tarvita eläimiä. Eettinen kysymys ja ympäristökysymys ovat kaksi eri asiaa, ja ne kannattaa erottaa toisistaan päätöstä tehdessä.
Vintage ja kierrätys muuttavat koko vertailun
Käytetty turkki on monen asiantuntijan mielestä ympäristön kannalta paras vaihtoehto, oli kyse aidosta turkiksesta tai keinoturkiksesta. Uutta tuotantoa ei tarvita, ja olemassa olevan vaatteen käyttöikä pitenee. Vintage-minkkiturkin saa Suomessa usein 300-1 500 eurolla kunnosta riippuen.
Vanhasta turkista voi myös ommella turkislakin, turkishuivin tai vuoritetut turkislapaset. Esimerkiksi isoäidin 1980-luvun sinikettuturkki, jonka malli ei enää miellytä, voi palata käyttöön kahtena lakkina ja kauluksena. Tällaisista uudistuksista kerrotaan lisää artikkelissa turkisten kierrätys ja uusiokäyttö muotoilussa.
Monet muotitalot ovat 2010- ja 2020-luvuilla luopuneet uudesta turkiksesta. Kierrätysturkis on noussut vaihtoehdoksi niille, jotka haluavat käyttää turkista mutta eivät halua lisätä tuotantoa.
Sertifikaatit ja jäljitettävyys
Saga Furs Vantaalla on yksi maailman merkittävimmistä turkishuutokaupoista, ja sen Saga-sertifikaatti sekä kansainvälisen turkisliiton IFF:n Welfur-ohjelma pyrkivät osoittamaan, että tarhat täyttävät tietyt eläinhyvinvointi- ja ympäristökriteerit. Eläinoikeusjärjestöt pitävät näitä ohjelmia riittämättöminä, kun taas ala näkee ne todennettuna parannuksena. Ostajalle sertifikaatti kertoo ainakin sen, mistä nahka on peräisin.
Keinoturkiksissa vastaavaa jäljitettävyyttä tarjoavat esimerkiksi kierrätyspolyesterin GRS-sertifikaatti ja OEKO-TEX-merkintä haitallisista aineista. Lisää aiheesta löydät artikkelista eettinen turkiskauppa – sertifikaatit ja jäljitettävyys.
Yleisimmät virheet ympäristöä punnitessa
Kolme virhettä toistuu usein:
Halvan keinoturkiksen ostaminen joka syksy. Muutaman kymmenen euron hupun reunus tai takki kestää yhden kauden, ja koko vaate päätyy sen jälkeen polttoon.
Keinoturkiksen pesu koneessa usein. Jokainen pesu irrottaa kuituja. Tuuletus ja harjaus riittävät useimmiten, ja jos pesu on välttämätön, mikrokuitupussi, kuten Guppyfriend, vähentää päästöjä.
Vanhan turkin hävittäminen sekajätteenä. Kulunutkin turkki kelpaa usein ompelimolle materiaaliksi, ja sen voi myydä tai lahjoittaa käsityöläiselle.
UKK
Onko keinoturkis aina ympäristöystävällisempi kuin aito turkis?
Ei aina. Valmistuksen hiilijalanjälki on yleensä pienempi, mutta keinoturkis tuottaa mikromuovia ja hajoaa hitaasti. Lyhyt käyttöikä voi kumota valmistusvaiheen edun.
Mikä turkis on ympäristön kannalta paras valinta?
Käytetty tai kierrätetty turkis, koska uutta tuotantoa ei tarvita. Uusista materiaaleista lampaan- ja poronnahka ovat lihantuotannon sivutuotteita.
Kuinka kauan aito turkki kestää?
Oikein säilytettynä ja huollettuna 20-30 vuotta, joskus pidempäänkin. Kesäinen kylmäsäilytys ja säännöllinen tarkastus ompelimossa pidentävät käyttöikää merkittävästi.
Yhteenveto: käyttöikä ratkaisee eniten
Aidon turkiksen kuorma syntyy tarhalla ja muokkauksessa, keinoturkiksen öljypohjaisesta raaka-aineesta, mikromuoveista ja lyhyestä käyttöiästä. Kumpikaan ei ole yksiselitteisesti puhdas. Kestävin ratkaisu on ostaa harvoin, valita laatua, huoltaa vaatetta ja antaa sille uusi elämä, kun oma käyttö päättyy. Jos olemassa oleva turkki on jo kaapissa, sen käyttäminen on lähes aina ympäristön kannalta parempi kuin uuden ostaminen, oli materiaali mikä tahansa.